Työ painaa mieltä, aikaa harrastamiseen jää vähän. Kotityöt odottavat. Pölyt kasaantuvat tasojen päälle. Pihalla kasvaa rikkaruohoja. Nurmikko on liian pitkä. Varasto huutaa puita talven varalle. Yritän nyppiä pihalta kiireellä pahimmat rikkaruohot. Lapsi tulee selkäni taakse. Kivahdan, että anna minun tehdä edes tämä homma rauhassa. "Äiti, minulla on sinulle lahja". Seisahdun, käännyn ja katson lapsen ilmettä. Rakkautta, iloa ja onnea. Kaikki se työn määrä katoaa siinä hetkessä. Kireys, kiire ja stressi. Pysähdyn ja näen taas selvästi sen, mikä on tärkeintä. Antaa rakkautta niille, jotka ovat sydäntäni lähellä.
Aamulla löydän lapsen viestin pöydältä. Koko päivän herkistyn, kun katson kuvaa puhelimesta. Minun lapseni. Muistuttaa jatkuvasti siitä, että on tärkeää pysähtyä. Olla läsnä. Katsoa toista silmiin ja aidosti kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan. Mihin minulla on kiire? Miksi en voisi olla taas tämän hetken hänen kanssaan? Siivota ehtii myöhemmin. Mutta koskaan en saa takaisin sitä hetkeä, jolloin lapsi käpertyy syliin ja saamme olla yhdessä. En varmasti tule murehtimaan vanhainkodissa kiikkustuolissa sitä, etten siivonnut ihan niin usein. Tai jätin yhtenä kesänä pihan vähän enemmän oman onnensa nojaan. Minä muistan vain tämän. Sen, kun lapseni laittoi kätensä omaani ja kulki vieressäni. Hymyili minulle ja sanoi rakastavansa.
Aloitan neulomaan hänelle villasukkia. Rakkaan varpaat pysyvät sitten talven kylmyydessä lämpiminä. Ehkä hän muistelee näitä hetkiämme samanlaisella lämmöllä, mitä minä muistelen omien vanhempieni kanssa vietettyjä. Ei niitä matkoja, ei huvipuistokäyntejä, vaan sitä rakkautta mitä olen saanut osakseni. Hetkiä sylikkäin, vierekkäin. Yhdessä. Sillä aina voi pysähtyä ja kuunnella.
Viettäkää ihanaa kesää läheistenne kanssa! Minä palailen taas, kun aikaa on :).